keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Novelli: Kanan lento

Pasti Koski


   Aurinko paistaa kirkkaasti vihreään lintujen laulun täyttämään puutarhaan. Kimalaiset surisevat kauniissa keltaisissa voikukissa. Perhoset lentelevät apilasta toiseen. Kitulias omenapuu kukkii.
   Kaiken keskellä kirjailijan näköinen mies istuu aurinkotuolissa. Hänellä on meneillään novelli, jonka aiheena on kirjoittaminen, mutta mies nukkuu kuten hänen tarjoilupöydän alahyllylle unohtunut läppärinsäkin. Kahvi on kylmää ja olut lämmintä. Inspiraation tuojana pöydällä on myös mustepullo, Italiasta tuotu kullattu mustekynä ja käsintehtyä japanilaista paperia.
   Mutta missä mahtaa inspiraatio piileskellä?
   Yhtäkkiä siniseltä taivaalta räpsähtää nurmikolle kirkas voimasäde ja haalean vihreä vihreä, metallinhohtoinen avaruuden olio ilmestyy kuin tyhjästä suurella metelillä.
   Poks ja pau!
   Pituutta hahmolla on vain runsas metri, mutta pääkoppa on suhteettoman iso. Samoin keltaiset silmät, joiden luomet avautuvat nurinpäin, ylhäältä alas.
   Olio kumartuu uteliaasti nukkuvan miehen ylle. "Mitä sä teet?"
   Kirjoittaja herää säpsähtäen, peittää unisena kädellään silmiin paistavaa aurinkoa, mutta on samassa hereillä, kuin olisi litran mustaa kahvia niellyt. Hänen kaikki unelmansa ovat toteutuneet, hänen edessään seisoo ilmielävä olio suoraan avaruudesta.
   Hän hypähtää istumaan tuolin reunalle ja saa kysyttyä: "Vautsi! Do you speak english?"
   "Häh? Mitä sä yrität? M'ollaan kumpiki kai ny Suomessa?"
   "Aijaa", jatkaa mies omaan kirjailijamaiseen tyyliinsä.
   "Oon tullu kattoo isoo universaalia kirjailijaa."
   "Aijaa. Ketä?"
   "Sua tietty."
   "Niinkö?" Tässä kohden mies katselee ympärilleen ja ihmettelee onko tämä nyt aivan varmasti totta eikä unta. Hänkö muka suuri universaali kirjailija? Aika uskomaton juttu.
   Mutta olio vakuuttelee edelleen kummallisella kiemurtelevalla äänellään ja vielä sairaammalla murteellaan: "Sun tekstit on huisin tykättyi universumis. Mäkin oo sun teksties yks ihailija."
   "Aijaa. – Siis. – Mistä sitä oltiinkaan kotoisin?"
   "Huvin kauka, huvin kauka. Osoite ei olla iTella osoiterekisteri."
   "No ei varmaankaan. Onko se Linnunradan ulkopuolella?"
"Ei tietty, mutta iTella rekisterit nyt olla vähä vajaa linnunradan sisäpuolellakin.”
   Kirjailija katsoo alienia hetken hiljaa. ”Mistä sinä tuon kummallisen puhetavan olet opinut?”
   ”Eikös kaikki kirjojesi alienistit puhu just näin? – Mutta niist teksteist. Mit sul olla nyt menossa?"
   "Tämä nyt on tällainen lyhyt novelli, jossa aiheena pitäisi olla kirjoittamisen vaikeus."
   "Aivan. Se on varman tosi vaike aihe. Saisinks mä katsella suuren kirjailijan työskentely? Mitä sä oot tähän mennessä kirjottanu?"
   ”Mikäs siinä. Toinen sivuhan tässä vasta on menossa. Minusta tuntuu, että alkaa mennä lässytyksen puolelle, ellen keksi mitään uutta tähän tarinaan. Tämä meidän keskustelumme on sinänsä tietysti yllättävä ja ehkä jonkun mielestä hauskakin tai jopa rakenteellisesti kiero, mutta en oikein tiedä miten tätä jatkaisi.”
   Alien katselee tekstiä. ”Sä olla varma ihan oikees. Kato, suosion yksi isompii juttuja on 'kohdeyleisön huomioiminen'. – Mihin sä tätä teet?”
”Se nyt vaan on yhteen kilpailuun.”
   ”Ahaa. Ja ketkä tuomaroi?”
   ”Pari tyyppiä.”
   ”Kaksi ihmistä? Onko naaras ja uros? Ja muitten mielipiteillä ei oo mitään väliä?” Olio vaikuttaa hieman huvittuneelta.
   ”Näin minä käsittäisin.”
   ”Onpa supppeeeta! Huisi. Kun 'kohdeyleisönä' on vaan kaks, ei luulis olevan vaikeeta tehdä teksti, josta just ne pitää. Sun tartte vaa mietti mitä ne halu lukee ja mitä ne sillai arvostaa ja kirjotat just sit sillee. Kai sä tunnet nää kaks?”
   ”Enhän minä heitä varsinaisesti tunne. Mutta minulle on tullut käsitys, että naiset yleensä odottaa voimakasta tunnetta, lapsia, äitejä ja isiä. Söötit koiranpennutkin saattaisivat käydä. Perhe ja suku ovat tärkeitä ja lähimmät ihmiset yleensä. Empatiaa ja sympatiaa ristiin rastiin.”
”No onhan sullakin on perhe ja pentuja, ei pitäisi olla kovin vaikee keksiä joku hellyttävä perhejutska.”
   Juuri silloin kirjoittelijan tytär, Karoliina, taapertaa nurmikolle ja isän huomaamatta kaataa mustepullon keskelle paperikasaumaa. Muste lainehtii pöydällä ja valuu nurmelle.  Kallista paperia menee pilalle. Isä on tietysti saamaisillaan raivarin, mutta sitten pienen tytön pää nousee pöydän reunan yli. Suuret silmät katsovat musteen tahriman nenän molemmin puolin anovasti ja kuuluu vaimea: ”Anteeksi”. Silloin isän tuima ilme sulaa ja hän huomaa, ettei Karoliina sitä tietenkään tahallaan tehnyt. Hän kiertää pöydän ympäri ja nostaa tytön syliinsä, hymyilee ja painaa tyttöä nenänpäästä. ”Tööt, minnekäs isin sininenäinen tyttö on menossa?”
   Karoliina nauraa kihertää.
   "Käytäskö me välillä jätskillä? Eihän se käy että iskä koko ajan vain kirjoittaa ja laiminlyö perhettään. Jookos?"
   "Joo. Mä haluun mansikkajäätelöä ja kinuskikastiketta."
   "Mutta iskä haluaa tummaa suklaata ja vaniljajäätelöä."
"Mä haluun sitten palloja."
   "Niipä tietysti, tehdään paljon pieniä jätskipalloja."
   Aurinko paistaa ja jätski maistuu. Kaikilla on mukavaa. Mutta jossain vaiheessa kirjailijalle tulee keskeneräinen tarina mieleen ja on pakko palata sen ääreen.
   Nurmikolla olio lukee pää kallellaan. ”Menettelee. Entä mitä annat sille urospuoliselle?”
   ”Se odottaa varmasti tekstiä, joka on selkeää. Asioiden on oltava järjestyksessä ja mutta jalkojen leijua kevyesti maanpinnan yläpuolella. Varmaan tarinassa on myös oltava vihreä avaruuden alien. Mielummin kaksijalkainen ja kaksikätinen, suuret keltaiset silmät ja metallisankaiset silmälasit.”
”Hyvä. Mä kai käyn siihen? Sovitaan että olen alien.”
   Kirjailija katsoo alieniksi hinkuvaa oliota arvioiden. ”Tuo väri ei oikein vakuuta. Se on jotenkin haalea. Muistan nähneeni jonkin TV-sarjan, jossa alienin iho oli hieman metallinen ja syvemmän vihreä.”
   Olio ottaa vyöltään kaukosäätimen ja näpeöi sitä.
   ”No mites nyt?”
   ”Parempi. Sovitaan että olet se alien. Lisää vielä ne metallisankaiset silmälasit. – Juuri noin! Nyt on todella hyvä! Täytyy muistaa korjata tarinan alku, siinä puhutaan haalean vihreästä”
   ”Ei kai niis arvostelijois oo jotai akateemisen kirjallisuushörhön vikaa?”
   ”Saattaa siellä vähän olla. En oikein tunne heidän taustojaan.”
   ”Jos haluat mielistellä akateemista kirjallisuushörhöä, sun pitää kirjoittaa riittävän monimutkainen rakennelma." Alien innostuu ja alkaa suoltaa puhetta kuin akateeminen luennoitsija ikään, merkillinen murreslangikin katoaa yllättäen. "Jotain josta tavallinen lukija ei tajua mitään tai luulee lukevansa kaasugrillin kasaamisohjetta. Eli koko tarina pitää olla niin kiero ja kryptinen, että tavallinen lukija lopettaa puolivälissä, kun ei raukka tiedä mistä on kysymys; vain aito akateemikko rämpii tarinan pitkät lauseet läpi ja kaivaa sanojen uumenista päivänvaloon sen merkillisen taidonnäytteen, jonka hienouden vain hän voi ymmärtää luettuaan alan oppikirjoja puoli elämäänsä.”
   ”Tarkoitat että tarina pitäisi olla kuin Picasson tai Dalin abstrakti taideteos, jossa nenät ja korvat ovat vaihtaneet paikkaansa.”
   ”Sanoisin, että Picasso tai Dali eivät riitä. Tarvitaan vähintään Miro. Ei riitä että nenä on väärässä paikassa, sen on puututtava ehkä kokonaan. Ehkä ei tarvita koko päätä.”
   ”Hetkinen, hetkinen. Tarkoitatko että on taulu nimeltään hymyilevä madonna, mutta taulussa ei olekaan mitään?”
   ”Juuri niin. Pitää keksiä jotain todella yllättävää. Akateemikolle tarinan pitää olla kuin pahvi, jonka yli apinat ovat kävelleet kuraisin sormin. Nimeksi laitetaan jotain mikä ei liity mitenkään niihin mielikuviin, mitä kuvasta tulee tai ei ainakaan liikaa. Jotain: Varpaiden metamorfoosi tai Aitan polku. Tai vaikka tarina, joka on kirjoitettu valkoisella musteella valkoiselle paperille ja tarinan nimeksi pistetään 'Valkoista valkoisella'. Mutta älä sitä, se on kai jo kirjoitettu. Vaikea tietää.”
   ”Kun kirjoitan tarinaa kirjailijan kirjoittamisesta, pistäisinkin nimeksi Kanan lento?”
   "Jotain siihen tyyliin." Alien katsoo tekstiä, siristää silmiään ja miettii. ”Just tällasta. Mut jotai vielä puuttuu. Kaikille sivilisaatioille on huisin tärkeitä lisääntymiseen liittyvät asiat. Tiedätkö miksi?”
   ”Varmaan siksi, että ilman lisääntymisviettiä sivilisaatiokin luultavasti kuolee.”
   ”Juuri niin." Alien nostaa pitkää sormeaan ja taas napsahtaa akateeminen nuotti päälle. "Siksi lisääntymiseen liittyvät asiat kiinnostavat kaikkia. Niiden on pakko kiinnostaa. Tekstissä pitää aina olla sopivasti seksiä tai edes pientä suhinaa eri, tai pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa myös samaa, sukupuolta olevien välillä. Ainakin sen verran, että lukijan pulssi hieman nousee ja teksti jää mieleen positiivisena lukuelämyksenä, kaikista mahdollisista ongelmistaan huolimatta.”
   Juuri tässä kohdassa kirjoittajan ja alienin näkökenttään ilmestyy pitkäsäärinen ja hyvävartaloinen vaimo pienissä bikineissään. Levittää sirosti pyyhkeen nurmikolle miehelle ja alienille pyllistellen ja rinnat viekoittelevasti keinahdellen. Asettuu vatsalleen ja avaa aurinkorasvan. "Kultsi, tulisitko hieromaan vähän voidetta selkääni ja reisiini. Ottaisin vähän aurinkoa ja lukisin jotain."
   ”Totta kai, rakkaani.”
   Perusteellisen ihonhoidon ja pienen kikattelun jälkeen kirjailija katsoo tekstiä uudelleen. Ja sitten alienia. ”Oletko nyt aivan varma, että tämä tarina edistyy suuntaan, jota kilpailun kriitikot arvostavat?”
   ”Tottakai. Mutta sä oot vasta sivulla viis. Ei tää kuule riitä.”
   ”Eipä tietenkään. Millaista jatkoa ajattelisit?”
   Ja akateemikkoalienisti jatkaa innostuneena: ”Jos haluat tekstisi menestyvän, muista se yksinkertainen, universaali totuus, että fiksuja ovat aina ne ja vain ne, jotka ovat sinun kanssasi samaa mieltä.”
   ”Totta kai. Tarkoitatko että minun pitäisi tähän luetella asioita, joista tiedän kriitikkojen olevan samaa mieltä?”
   ”Osittain näin. Mutta ennen kaikkea, sinun tulee varoa mielipiteitä tai näkemyksiä, jotka ärsyttävät heitä.”
   ”Mutta en taida oikein tietää, mikä heitä miellyttää tai varsinkaan mikä heitä ärsyttää.”
   ”On kuitenkin olemassa tiettyjä universaaleja miellyttämisen tapoja. Jokainen haluaa tulla kutsutuksi esim. viisaaksi ja kauniiksi. Mitä mieltä olet esimerkiksi minun ulkonäöstäni ja viisaudestani?” mahtipontinen alieni kysyy, kuin odottaen aivan tietynlaista vastausta.
   ”Tuota noin. – Kauneuskäsitteet toimivat lähinnä vain saman lajin tai ryhmän sisällä. Aika vaikea sanoa. Autolle tuo väri sopisi, muttei oikein elävälle oliolle.”
   ”Älä venkoile, kyllä sä siihen pystyt. Tekstisi on ylittävät tollaset rajat. Et sä kuunnellu? Puhuin universaaleista laeista.”
   Arvoisa lukija, kun olet valinnut luettavaksesi juuri tämän tekstin, olet selvästi keskiarvoa valistuneempi ja älykkäämpi. Siksi olen kirjoittanut juuri sinut huomioon ottavan tarinan. En tuo tarinan kuluessa eteesi mitään mikä on liian yllätyksellistä, sillä kukapa haluaa nähdä edessään jotain liian yllätyksellistä. Yllätettynä saattaisit tuntea itsesi tyhmäksi tai ainakin huijatuksi. Enkä tuo tarinassa myöskään esiin mitään uskonnollisia tai poliittisia mielipiteitä, joista voisit olla eri mieltä. Sillä valistuneita ja älykkäitä ovat he, jotka ovat kanssasi samaa mieltä ja jakavat sinun ihanteesi.
   "Sä pilkkaat lukijoitasi. Se on erittäin vaarallista! Lukija vaistomaisesti suhtautuu tekstiin kielteisesti ja antaa null poäng koko jutulle."
   "Mitä sinä silloin alussa kerroitkaan jostain kuuluisasta kirjailijasta, jonka tuotanto on ihailtua koko universumissa? Miksi sinä koko ajan yrität neuvoa minua? Jos ihailet kirjoittamistani, olisit hiljaa ja huokailisit minun suurenmoisille, universaaleille ajatuskuluilleni."
   ”Ota ny iisisti. Tää on pian niin makee, että nostaa väristyksiä rinnakkaisuniversumeissakin. Tätä pitäs vaan vielä vähä viritellä. Mutta oot ihan jäljillä. Katos sitä ekaa sivua uusiks.”
   "Hyppää järveen. Et sinä mikään ihalija olet, pelkkä irvailija. Et sinä hyvästä tekstistä mitään ymmärrä. Teksti on nyt valmis. – Tai no, väri on pakko vaihtaa, mutta muuta en kyllä tee! Ainakaan sun kanssas."

Kirjoittajalle voi lähettää suoraan palautetta osoitteeseen sebastien.koski(at)gmail.com.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti