sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Novelli: Ahneuden alku

Juha Salmi


Kirjoitusharjoitus: Päivän kirjoituksen aloittava tarina

Paljon kirjoittavilla ihmisillä on kirjoittamisen suhteen omat rutiininsa. Näistä rutiineista kenties tärkein on rutiini, jolla aloitetaan tekstin tuottaminen. Osalla kirjoittajista tekstiä alkaa syntyä vain kirjoitusohjelman avaamalla, mutta ei lähellekään kaikilla. Itselläni vaikeinta kirjoittamisessa on aina päivän ensimmäiset sanat.  Kun tekstiä ei synny haluamastani aiheesta, yritän monesti kirjoittaa lyhyen tarinan aivan sattumanvaraisesta aiheesta.

Tällä tavoin syntyneet tarinat eivät ole suurta taidetta. Ne eivät ole myöskään sitä, mitä olin kirjoittamassa, mutta sen sijaan kirjoittamisen aloittaminen auttaa minua tarttumaan aiheeseen mitä suunnittelin heti tarinan jälkeen.

Aloitan harjoituksen silmäilemällä ympäristöäni ja etsimällä ympäristöstä aihe, miljöö ja päähenkilöt. Alla olevassa tarinassa keräsin aiheet seuraavasti: työpöytääni vastapäätä olevasta kirjahyllystä erottui Tolkienin Hobitti. -> otin aiheeksi aarteen, joka herättää omistushalua ja korruptoi. Miljöö tuli katsoessani ulos räntäsateeseen -> olisipa kesä. Ja päähenkilöt tulivat pöydänkulmalla olevasta valokuvasta, jossa lukioaikainen kaveriporukkani on ryhmäkuvassa -> kaverukset. 

Sen jälkeen kyse oli vain sanojen laittamisesta paperille. Editoimattoman novellin kirjoittamiseen meni noin 20minuuttia, jonka jälkeen oli yksinkertaista jatkaa aiottuun aiheeseen. Toivon mukaan harjoituksesta on hyötyä muille harrastekirjoittajille.  

Saatteeksi:

Juha Salmi on harrastekirjailija, joka on tänä talvena julkaissut satukirjan: Tiikeri joka piti kukista (Kustannus Oy Kettuli, ISBN 978-952-67457-1-8)

Novelli: Ahneuden alku


Joki kimalsi kiemurrellessaan kallioiden välistä. Kalliot polttivat välistä sandaalienkin läpi. Välillä piti väistää edellä juoksevan Artin onkivapaa. Välistä taas varoa ettei Sanka juossut kantapäille. Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Oli melkein niin kuuma, etteivät edes linnut jaksaneet laulaa.

Mietin palaisinko, kun olin ilman paitaa. Ohitimme kosket loikkien virran yli kivillä. Arti varovasti, ettei hänen kalastuslaatikkonsa putoaisi veteen, me muut innokkaammin. Sanka kaatui matalikkoon kiven keinahtaessa hänen jalkansa alta. Hämmästyksen jälkeen me nauroimme, jopa Sanka itse. Hän oli yleensä meistä varmajalkaisin ja aika ylpeä siitä.

Koskilta oli lyhyt matka putoukselle, meidän määränpäähämme. Joki päättyi suureen järveen, jonka vastarantaa tuskin erotti. Rannat olivat aika kivikkoisia ja kallio jatkui veden alle. Putouksen virtaus oli työntänyt pehmeän maan keskemmälle jokea.

Arti lähti laskeutumaan mäkeä varovasti. Hän tiesi kyllä jyrkkään rinteeseen muodostuneet jalansijat, ja puunjuurista muodostuvat tuet. Onki ja kalastuslaatikko vaikeuttivat hänen laskeutumistaan. Joukon kalastaja aikoi eksyä niemen päähän missä kaislikkoja kaloja oli enemmän.

Sanka alkoi kuoriutua vaatteistaan. Hän heitti ne yhtenä myttynä alas rantakallioille. Sandaalit vaatemytyn keskellä antoivat painoa. Sanka uhosi sukeltavansa putouksen törmältä ja yllytti minua tekemään samoin. Minäkin aloin riisuutua. En kuitenkaan ollut innostunut ajatuksesta hypätä putoukseen. Vaikka tiesinkin veden olevan tarpeeksi syvää, pelkäsin putouksen virtausta.

Sanka heittäytyi virran mukaan, ja katosi läpikuultavaan kirkkauteen. Minä heitin oman vaatemyttyni ja vyöni. Kurkistin reunan yli ja tuhahdin peloilleni. Vedenpinta ja kylmä vesi ensin herätti ja sitten turrutti kaikki aistit. Painuin pohjaan.

Jalkani tavoittivat kalliopohjan ja vedin jalkani kyyryyn ponnistaakseni pintaan. Juuri ponnistaessani kylkeeni koski jokin. Se tuntui jääkylmältä ja sai silmäni auki. En nähnyt mitään, mutta tunsin viereltäni kulkevan jonkin. Havaitsin sen siksi, että se kulki virtausta vastaan, väärään suuntaan, jos se olisi ollut virran vietävänä.

Nousin pintaan haukkoen henkeäni. Kylkeäni poltteli kuin olisin saanut siihen palovamman. Se ihmetytti minua, sillä kosketus oli tuntunut enemmän kylmältä kuin kuumalta. Suljin silmäni ja sukelsin uudestaan. Avasin ne veden alla, katsellen virtauksen suuntaan. Jouduin suojaamaan kädellä silmiäni, mutta näin vain hitaasti liikkuvan varjon. Sekin katosi näkyvistä kauan ennen kuin jouduin nousemaan ottamaan lisää ilmaa.

Ystäviäni äänet olivat kaukaisia. Arti oli niemen kärjessä, heittelemässä onkeaan kaislikon viereen. Sanka nojasi kiveen niemen toisella puolella, ja puhui Artille. Artin puhetta en kuullut, hän puhui tavallisestikin hiljaa, mutta kalastaessa kaikkien äänet vaimenivat. Sanka puhui jotain uimisen ylivertaisuudesta kuumalla ilmalla. Hän läiskytti vettä Artin päälle, ja sai aikaiseksi kiroustulvan.

Mietin huutaa heille, ja kertoa törmänneeni johonkin. He olisivat kuitenkin nauraneet minulle. Enhän tiennyt itsekään mikä se oli ollut. Katsoin kylkeäni, johon oli muodostunut punainen jälki. Sitä poltteli kuin nokkospistosta. Ehkä asian olisi parempi vain antaa olla. Työnnyin syvemmälle veteen. Annoin virran viedä minut lähemmäksi niemen kärkeä ja ystävieni luo.

Päästyäni heidän luo Sanka yritti ylipuhua minua uimakilpaan. Minä en ollut kovin hyvä uimari ja Sanka oli lisäksi vuoden vanhempi kuin minä. Näiden seikkojen takia kieltäydyin nauraen. Artin vapa nyki ja hän nosti saalikseen etusormen pituisen kalan. Arti itse tuhahti sille, me Sankan kanssa vain nauroimme.

Polte kyljessäni vähitellen katosi. Samalla katosi oudon sukelluksen muisto. Huomasin pitäväni hauskaa miettimättä sen enempää. Arti liittyi seuraamme uimaan kun kävi varmaksi, että minun ja Sankan riehunta ajoi kaikki kalat järven vastarannalle.

Uusi uimari sai Sankan jälleen yrittämään saada aikaiseksi uimakilpailua järven ympäri. Minun käsiäni jo pakotti, joten toistin kieltävän vastauksen. Arti taasen oli vain istunut varjossa. Hänen virneensä kertoi hänen miettivän suuria mahdollisuuksiaan. En ollut yllättynyt, että jouduin tuomarina lähettämään ystäväni matkaan kilpailemaan.

Ystävieni uidessa minä nousin rannalle, kuivasin itseni ja puin päälleni. Olin saanut oman osani uimareissusta ja huokaisin nähdessäni ystävieni lähtevän kiertämään järveä. Nostin polveni leukaani ja kiersin kädet jalkojeni ympäri. Katselin kyllästymättä ympäröivää luontoa, ihaillen sen kauneutta.

Katseeni kiinnittyi pieneen vesiputoukseen ja siihen kuinka auringon valo sai putouksen veden kimaltamaan. Nousin venytellen jaloilleni ja kävelin kohti putousta. Olin pudota järveen kun rantaheinikosta nousi säikyttämäni lintu. Yllätys oli saanut minut ottamaan tukea kalliosta.

Näin putouksen vieressä aukon, joka oli lähes kokonaan piikkipensaan peittämä. Etsin maasta pitkää keppiä tai oksaa jolla työntää pensasta sivuun. Löysin melkein minun pituisen pudonneen oksan jonka sain vielä siirrettyäkin helposti takaisin polulle. Pensaan työntämisestä ei tullut oikein mitään. Se oli liian tuuhea ja vahva.

Suustani pääsi huudahdus, kun nojauduin kepin varassa piikkipensaan ylitse. Olin odottanut että aukko pensaan takana ei ollut kovin syvä. Mikäli niin olisi ollut, käyttämäni oksa olisi tuonut minulle tukea ja estänyt rojahtamasta pensaaseen. Aukko kuitenkin oli syvempi kuin mitä oletin ja makasin naarmuilla piikkipensaassa.

Huokaisin kun huomasin housujeni revenneen. Potkin jalkani vapaaksi ja pakottauduin pystyyn. Naarmut eivät olleet niin pahoja kuin olin aluksi pelännyt. Käsivarsissani muutama naarmu vuosi hiukan verta ja polvissani kirveli kun jalkani olivat osuneet maahan.

Jatkoin työntymistä syvemmälle pensaaseen. Nyt kun olin jo tullut näin pitkälle, saatoin hyvinkin jatkaa loppuun asti. Onkalo oli vyötäröni korkeudella ja kurkistettuani sisälle näin syvennyksen kallionseinämässä jatkuvan muutaman käteni pituuden verran.

Syvennyksen keskellä lepäsi pieni tummapuinen lipas. Työnsin käteni sen luokse ja yritin nostaa sen lähemmäs minua. Yllätyin kun rasia ei suostunutkaan liikahtamaan. Ensin luulin sen olevan kiinni jossain, mutta hieman koetettuani heiluttaa sitä totesin sen olevan vain hyvin painava. Raahaten sain sen lähemmäs syvennyksen suuta.

Nostin lippaan kantta varovasti. Se oli painava, kannen puu oli imenyt vettä ja turvonnut. Sen saranat olivat ruosteessa. Jouduin käyttämään voimaa jotta kansi aukeaisi. Auettuaan se putosi toiselle puolelle. Arkun sisältö koostui kuusikulmaisista kolikoista. Toisin kuin rahat jotka olin nähnyt, nämä eivät olleet kuparisia. Kotikylässä ei varmasti edes ollut nähtykään tällaisia kirkkaampia ja vaaleampia kolikoita. Tiesin sen kullaksi, koska kylän päälliköllä oli kultainen medaljonki. Rahana sitä ei silti käytetty kotikylässä.

Siirtelin rahoja sivuun, ihmetellen miten niin pienet kolikot saattoivat painaa niin paljon. Mietin etten jaksaisi yksin edes nostaa lipasta, saati sitten kuljettaa sitä kylään. Tarvitsisin siihen ystäviäni. Huokaisin. En ollut varma, halusinko jakaa löytöäni kenenkään kanssa. Tuntui kun se olisi kuulunut yksin minulle. Minä löysin sen, ei kukaan muu.

Ihmettelin ajatuksiani. Eikö Sanka ja Arti olleet parhaat ystäväni? Vaikka he eivät olleet löytämässä aarretta, olivat he sentään saaneet minut alun perin lähtemään järvelle. Pudistin päätäni, tuntui kuin äskeiset ajatukseni eivät olleet omiani. Jotenkin mieleeni nousi sukelluksissani näkynyt hahmo.

Koetin laskea kolikoiden määrää, mutta se oli vaikeaa ottamatta kolikoita pois lippaasta. Syvennys ei myöskään antanut oikein tilaa pinota niitä laatikon ulkopuolelle. Samaan aikaan tunsin piikkipensaan jatkavan yhä haavoittamistani, sitä mukaa kuin liikuin pensaassa.

Ihastellessani kolikoita ja koetellessani niiden painoa käsissäni huomasin lippaassa olevan muutakin kuin vain kolikoita. Rahojen lomitse kulki ohut kultaketju. Tartuin siihen ja yritin vetää sen esiin. Jouduin kuitenkin siirtelemään kolikoita, että sain ketjun pään esiin. Kultaketjun päässä oli keltainen läpinäkyvä kivi. Se oli kaunein esine mitä siihen asti olin nähnyt.

Saatoin jakaa kultakolikot ystävieni kanssa, mutta halusin itse jotain enemmän. Olinhan itse löytänyt tämän aarteen. Perustellen itselleni oikeutetusta teolleni pujotin ketjun kivineen vyötaskuuni. Päätin etten kertoisi kivestä edes ystävilleni. Kylkeeni tullut jälki jyskytti hetken kiivaammin ketjun kiven osuessa hetkeksi kylkeeni.

Jatkomietinnät katkesivat järveltä tuleviin huutoihin. Sanka ja Arti olivat päässeet takaisin lähtöpaikkaan ja osoittivat mieltään kun en ollut todistamassa Sankan voittoa. Kisa ei kuitenkaan ollut niin tiukka koska ystäväni hiljenivät kun huusin heidät luokseni. Ehkä äänensävyni paljasti innostukseni, joka levisi puolestaan heihin.

Ystäväni eivät suostuneet kuitenkaan tulemaan piikkipensaaseen. He tyytyivät kyselemään puskan ulkopuolelta ja kurkottelemaan varpaillaan. Ymmärsin heitä; minäkään en olisi halunnut suoraan uimasta tunkeutua piikkipensaaseen. He kuitenkin hiljenivät kun heitin polulle heidän eteensä yhden kultarahoista.

Kerrottuani täällä odottavan vielä pieni kirstu niitä, sain avukseni Sankan varsin nopeasti Artin jäädessä pitämään piikkipensaan isoimpia oksia sivussa. Painavan lippaan kiskominen polulle kesti, koska yhdessäkin nostaessa meidän oli vaikea saada nostettua se tarpeeksi korkealle.

Lopulta kuitenkin olimme kaikki kolme ja kanneton lipas polulla. Kukaan ei valittanut pensaan aiheuttamista naarmuista. Jokaisen silmissä hohti into aarteesta. Kun veisimme nämä kylään, meistä tulisi sankareita ja mielettömän rikkaita.

Harkitsimme lippaan sisällön jakamista kaikille kolmelle tasan kannettavaksi. Se ei kuitenkaan ollut kovin hyvä suunnitelma, sillä meillä oli vain ohuet vyöpussit ja ne eivät oikein sopineet painavien kolikoiden kuljettamiseen. Rasia itse taasen tuntui pelottavan huonokuntoiselta. Lopulta päädyimme suunnitelmaan, jossa Sanka kantoi lipasta toisesta päästä, Artin ja minun hoitaessa toisen pään. Arti piilotti kalastusvälineensä samaiseen piikkipensaaseen. Nauroimme sitä, että samassa paikassa oli ollut piilossa myös kulta-aarteita.

Kun lähestyimme kylän toria, minua alkoi arveluttaa. Sanka oli huutamalla kiinnittänyt jo monien ihmisten huomion, ja hän oli päättänyt julkistaa löytömme heti. Olimme jo saaneet joukon kylän nuorempia lapsia juoksemaan perässämme. Moni aikuinenkin katseli meitä kiinnostuneena.

Sanka jatkoi kehuskelua kolikoiden arvosta. Hän oli sokea ihmisten silmiin syttyneelle kiillolle. Arti vaihtoi kanssani huolestuneen katseen. Minä purin huultani ja kirosin pääni sisällä Sankan suurta suuta.

Lippaan alitse en saanut potkaistua häntä ja hänelle olisi pitänyt huutaa jotta hän olisi kuullut mitään oman kailotuksensa yli. Sanka kutsui ihmisiä katsomaan mitä he olivat löytäneet, mutta kieltäytyi kantoavusta mitä muutamat kyläläiset tarjosivat. Omat perheemme olivat pellolla, joten heistä ei ollut apua. Ihmisten väkijoukko tuntui määräävän nyt meidän kulkusuuntamme. Suuntasimme kohti torin keskusta ja kylän päällikköä. Tämä oli juttelemassa kylässämme vierailevan kulkukauppiaan kanssa.

Laskimme aarteemme näiden kahden eteen ja katsoin miten he suhtautuivat löytöön. Kauppiaan silmissä näkyi kateutta. Kylän päällikön silmät kiiluivat ahneudesta. Tiesin että emme koskaan pääsisi pois torilta kolikoiden kanssa. Niin ahneus kylvettiin siltä suojassa olleeseen kyläämme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti