tiistai 20. syyskuuta 2011

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, uudistettu laitos

Ruotsinkielisistä alkuteoksesta Kometjakten, 1946, ja Kometen kommer, 1968, suomentaneet Laila Järvinen ja Päivi Kivelä, WSOY, 2010

Riitta Niemistö


Muumipeikko ja pyrstötähti ei ilmestyessään ollut mikään erityinen menestys. Vasta Taikurin hattu toi Muumipeikot suurempaan tietoisuuteen. Tove Janssonkin tunsi tämän tarinan heikkoudet ja kirjoitti siitä 60-luvun lopulla aika rankasti uudistetun version.

Uuden laitoksen Muumilaakso on enemmän myöhempien muumikirjojen laakson kaltainen. Siellä puut ovat vihreitä eivätkä kukkivia, ei ole silkkiapinaa vaan kissanpoikanen, ei talonpeikkoa vaan Tuittu eikä palmuviiniä, vaan omenaviiniä. Kaikkia tarinan epäloogisuuksia ei ole saatu poistetuksi. Vaikka ollaan lähellä merta, virta vie sisämaahan ja yksinäisille vuorille. Varmaankin tästä syystä meri on kauempana Muumitalosta, mitä olen myöhempien kirjojen pohjalta kuvitellut.

Uuden laitoksen tarinaa on alusta tiivistetty. Sitä ei vain jotenkin hinguta seikkailemaan, vaan aikuiset lähdettävät lapset matkaan. Ennusmerkit ovat muuttaneet luonnettaan, tarina pääsee heti vauhtiin. Periaatteessa muutokset ovat hyviä, mutta jotenkin sitä silti päärynäpuita ja silkkiapinaa jää kaipaamaan.

Kaikki muumilaaksossa tietävät, että luola on Nipsun luola, että Nipsu on sen löytänyt. Uudistetussa laitoksessa hän sen tosiaan löytääkin. Vanha versio tarinasta meni niin, että Silkkiapina löysi luolan vahingossa, mutta Nipsu uskotteli itselleen, että hän oli luolan löytänyt, ja aika pian unohti Silkkiapinan osuuden tapahtuneeseen. Tästä kohtaa tarinan muuttaminen on peräti harmillista: Nipsun itsepetos oli kuvattu uskottavasti.

Luin Pyrstötähteä kaksi- ja viisivuotiaille. Nuorempi ei tarinasta oikein mitään vielä tajunnut, hihkui vain Muumipeikkoa, mutta vanhempi seurasi hyvinkin keskittyneesti. Tällä kertaa minun ei käsketty hypätä jännittävien kohtien ylitse, mutta pientä tärinää oli havaittavissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti